Vihaa punkkia

Punk oli alkujaan pohjimmiltaan eräs fluxuksen muoto. Avain, ”motto”, fluxuksessa on, että taideteoksen tulee muodostaa oma estetiikkansa. Tämä ei tarkoita sitä, että taideteoksen pitäisi seurata tai noudattaa ”erilaista” estetiikkaa, eikä että taiteilijan pitäisi ottaa estetiikkaansa huomioon niin, että jokainen taideteos noudattaisi ”tarkoitettua” estetiikkaa. Mutta se tarkoittaa, että jokainen taideteos luo estetiikkaa; että jokainen taideteos luo ilmoille estetiikkaa, olemuksensa postulaattina.

Varhaiset NYC-punkit, kuten Suicide, Television ja Ramones, edustivat musiikkia jonka kannanotto on luotu musiikin ja esityksen tuloksena eikä päinvastoin. Kannanotto ei muodostanut musiikkia vaan musiikki muodosti kannanoton. Toisin sanoen tämä on eräs ”omaperäisyyden” määritelmä, se jota Lontoon punkit aluksi (vuoden 1977 alkuun saakka) sovelsivat; he ilmaisivat itseään tavalla, jota he itse pitivät ideologisesti omaperäisenä, ”originalistisena”.

Samoihin aikoihin kuin New Yorkin punkit aloittelivat keikkailuaan, Lontoossa oli nuorten eksentrikkojen ”John-jengi”, josta myöhemmin tuli keskeisiä hahmoja brittiläisessä punk-skenessä. John Lydon soluttautui kesällä 1975 Sex Pistolsiin josta siten tuli punkkia; hieman aiemmin oli muodostettu London SS, joka oli Damnedin, Clashin ja Pretendersin alkupiste. Media huomasi asian vuoden päästä, vuoden 1976 puolivälissä.

Ja hyvin tarkkaan vuoden vaihtuessa 1977:ksi tiedottamisen tyyli muuttui oudosti: yhtäkkiä punkista oli muodostunut koodisarja, jossa kannanotto edeltää eli säätelee ilmaisua. Tammikuussa 1977 punkista tuli anti-punk, koska siitä tuli anti-fluxus ja siten anti-originalistinen. Ehkä ei ole sattumaa, että The Clash ei julkaissut ensimmäistä singleään ennen maaliskuuta 1977.

Tämä kaikki, että tiedotusvälineet alkavat samanaikaisesti tarjoilla valmista ”pakettiratkaisua”, tulkintaa ilmiöstä, josta se ei tiennyt vuotta aiemmin mitään, on tuskin mitään sattumaa sekään. Punk muuttui poliittiseksi siinä mielessä, että kaikki ”punk-piireistä” tuleva oli mukamas automaattisesti parempaa kuin mikä tahansa mistään muualta tuleva. Se on ylimielistä ja hippiä, eikä todellakaan alakulttuurista; alakulttuurit kuten tedit, modit ja skinheadit kuluttivat asioita mistä pitivät omalla tavallaan eivätkä esittäneet poliittista yhteiskunnan muuttamisohjelmaa kuten hipit olivat tehneet ja punkit tekivät median vahvalla avustuksella tammikuusta 77 alkaen.

Tedien, modien ja skinheadien ulkonäkö ja eetos kasvoivat alatasolta, edustamaan vaihtoehtoista todellisuutta; 77-punkin ulkonäkö ja eetos kasvoivat väärinpäin, ylhäältä käsin, valtavirran yhteiskunnan karikatyyriksi. Punk oli ja on saneltua. Mutta vasta vuoden 1977 alusta!

Eikö olekin huvittavaa, että meillä on ”alakulttuuri”, joka vaatii yhteiskuntaa noudattamaan periaatteitaan? Se ei ole todellinen alakulttuuri vaan poliittinen puolue.

Siten punk kuoli, kun se lakkasi olemasta eksentrinen fluxuksen alalaji ja  siitä tuli alakulttuuri, koska tuo alakulttuuri on todellisuudessa anti-alakulttuuri kuten hipit konsanaan. Tällainen valtausoperaatio näyttää suunnitellulta ja kuka muu siellä voisi olla kuin median vanhat hipit? Ja kuka muu voisi olla hippien taustalla kuin tiedustelupalvelut? Punk toimi vahvistavana voimana hallitukselle ja valtavirran yhteiskunnalle, joka kaipasi sitä virtaa, lisäpotkua.

Kyllä, punkit olivat sätkynukkeja (stooges) vaikka Stoogesit eivät olleet punkkeja. Nyt nuo sätkynuket johtavat suomalaisia medioita.

P.S. On epämiellyttävää kirjoittaa punkista oikeastaan mitään koska on sama kuin kirjoittaisi ilmastonmuutoksesta: sanoitpa ilmastonmuutoksesta mitä tahansa olet viherhippi ja sanoitpa punkista mitä tahansa olet punkkari. YÄK!