Närkästyminen voittaa pillastumisen.

Vaalit ovat lähellä ja perinteiset pillastumiset ja pöyristymiset ovat saaneet taas rinnalleen vatsahappoisen närkärtymisen. Olen ennenkin ottanut tämän asian esille somessa, sillä närkästyminen voisi olla paljon jalostuskelpoisempi asia kuin nuo poliitikkojen naurettavat mukamas tunnetason pillastumiset ja pöyristymiset, jotka lähinnä muistuttivat huonoa kesäteatteria. Harmi vaan että varsinainen närkästyminen on jäänyt yksittäisten twiittailijoiden ja kolumnistien yleiseen somekohinaan jääviksi huitaisuiksi.

Närkästymisen yhteiskunnallista merkitystä voitaisiin paremmin hallinnoida ottamalla asia julkisen hallinnon tehtäviin. Suomihan on hyvän hallinnon luvattu maa, ja monen muun asian tavoin myös närkästymisen oikea hallinnointi parantaisi sen vaikuttavuuden hallintaa.

Olenkin ajatellut, että eriasteisen närkästymisen hallinnointiin tulisi perustaa oma hallinnonalansa. Tarkkailun piiriin voitaisiin ulottaa julkisten esiintymisen lisäksi ruokailutottumukset, pukeutuminen, liikkuminen, hiusmuoti, musiikkimaku ja oikeastaan kaikki sellaiset asiat, jotka ovat omiaan herättämään närkästymistä.

Paikallistasolla voisi toimia kuntien ja valtion yhteisessä palvelupisteessä ”närkästymisneuvoja”. Pienemmissä kunnissa sen voisi hoitaa kuntayhtymäpohjaisesti ja valtionosuus voisi olla luokkaa 50%. Tällä turvattaisiin kaikille kansalaisille kanava tuoda oma närkästymisensä asianmukaiseen käsittelyyn mahdollisia jatkotoimenpiteitä varten. Alueiden EU:ssa luonnollisesti voisi toimia ”seutunärkästyjän toimisto”, joka olisi luontevinta järjestää niin ikään kuntayhtymäpohjaisesti.

Maakuntatasolla voitaisiin laajentaa ELY-keskusten toimialaa elinkeino-, liikenne- ja ympäristöasioiden lisäksi myös närkästymisasiaan ja silloin myös organisaatio nimettäisiin ELNY-keskukseksi. Tämä yksikkö koordinoisi kuntien närkästymisneuvonnan tulosvastuualueen toimintaa. Närkästymisvastuualueen maakunnallista yksikköä johtaisi ”närkästymisasiamies” apunaan ”apulaisnärkästymisasiamiehiä” ja ehkä ”närkästymistarkkailijoita”.

Valtakunnantasolla tämä hallinnonala kuuluisi sivistyspuolen eli lähinnä opetusministeriön tai kulttuuriministeriön hallinnonalaan. Keskusvirastoksi tuli perustaa ”Valtakunnannärkästyjänvirasto” ja sen johtoon tulisi luonnollisesti perustaa ”valtakunnannärkästyjän” virka, jonka apuna voisi olla ”apulaisvaltakunnannärkästyjä”.

Minullakin olisi jo tiedossani useampiakin ehdokkaita tuohon tärkeään valtakunnannärkästyjän työhön.

Myös arvonimiä voitaisiin jakaa. ”Närkästyjäneuvos”, ”Ylinärkästyjä” ja ”Paikallisnärkästyjä” olisivat hyviä arvonimiä, joiden saaminen edellyttäisi luonnollisesti uutteraa toimintaa ja toistuvaa julkisen närkästymisen esiintuomista. Krooninen vatsahaava voitaisiin katsoa eduksi arvonimiä haettaessa.