Teos jääkärien sotilasjohtamisesta

Jarkko Kempin ja Jukka I. Mattilan teos Jääkärit 1918. Valkoisen armeijan sotilasjohtajat (SKS 2018) sopii sotilasjohtamisesta kiinnostuneelle, mutta kohderyhmä on laajempi. Historia saa yhden tähän asti kartoittamatta olleen näyttökulman, mutta ei laajenna poliittisia näkökulmia aikakaudesta eikä mehustele niillä, mistä sille iso kiitos.

Jääkärien sotilasjohtamista on pidetty keskeisenä Mannerheimin talonpoikaisarmeijan menestykselle. Tätä on pidetty itsestään selvänä, mutta asiaa ei ollut syvällisesti tutkittu. Kirjalle on ollut pitkään mittansa veroinen tilaus.

Kirja kertoo johtajuudesta, johtamisesta ja organisoinnista. Siinä käydään läpi, miten saksalaistyylinen tehtävätaktiikka koulutettiin jääkäreille ja miten jääkärit sovelsivat saksalaisia sotilasoppeja Suomessa.

Painoväriä ei kuluteta ikuisuuskysymyksiin, kuten millä nimellä sisällissotaa pitäisi kutsua. Jääkäreille se oli vapaussota. Teoksen väliotsikoinnissa puhutaan neutraalisti sisällissodasta.

Sitä enemmän lukija pääsee perehtymään substanssiosaamiseen, koulutusosaamiseen, sotataitoon ja johtamistaitoon. Teos pysyy kurinalaisesti valitussa sisällössä.

Kirjoittajista FTT Jarkko Kemppi on Viron historian ja sotahistorian dosentti. KTT Jukka Mattila on tutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa ja lisäksi erittäin kokenut reserviläiskouluttaja. Yhdistelmä on mitä parhain. Lukija saa tarkan historiallisen kehyksen ja pääsee ruohonjuuritasolla mukaan suojeluskuntajoukkojen koulutukseen ja sotaan.

Lähdeaineisto on vankka. Dokumentit ovat ensisijaisia, ja muistitiedolla on kuvaileva rooli. Muistelmista on otettu mukaan havainnollistavia sitaatteja elävöittämään asiallista ja tarkkaa tietotekstiä.

Lukija saa yleiskuvan ensimmäisten pfadfindereiden asepuvuista, johtajien valinnoista ja kouluttautumisesta eri aselajeihin. Majoitus- ja muonitusolojen heikkous itärintamalla ja myös toimettomuuden ja huhujen aiheuttamat henkiset ongelmat käsitellään. Saksalaisten antamaa koulutusta myös kritikoidaan:

”Saksalaiset antoivat suomalaisten muodostaman joukon pysyä suunnilleen samankokoisena pataljoonana koko koulutusjakson. Tämän voidaan katsoa viitanneen siihen, etteivät saksalaiset joko syventyneet asiaan tai luottaneet Suomessa tapahtuvaan kansannousuun. Muutoinhan vapaaehtoisjoukon koulutuksen luonne olisi alusta asti ollut erilainen, painottuen vahvasti upseeri- ja aliupseerikoulutukseen.”

Jääkärit ideoivat itse ohjeita ja käsikirjoja. Melkoinen ponnistus oli viisiosaisen vaihtelevaa tasoa olevan sotilaskäsikirjan luominen. Siinä on 1559 sivua.

Jääkärien sotilasarvojärjestelmän muotoutuminen on mielenkiintoinen: ”Arvoasteikko ja jääkärien Saksassa saamat ylennykset aiheuttivat myöhemmin ylimääräistä kitkaa ylipäällikön, päämajan ja jääkärien välillä.”

Se ns. tutkimaton itsestäänselvyys, että jääkärien sotataidolla ja koulutuksella oli merkitystä, saa toki vahvistuksen. Pelkästään oman joukon kohtaamisella on merkitystä. Jääkäri ei tullut paiskaamaan kättä kaikkien kanssa, vaan ensin saattoi siviilimiesten jalkojen alla hiekka pöllytä:

A. V. Widenoja muistelee jääkäriluutnantin täsmällisiä sanoja: ”- – Minut on määrätty teidän päälliköksenne sitä varten, että johdan teidät voittoon ja kaikissa tilanteissa vastaan teistä.”

Jääkäreille Mannerheimin päätös hajauttaa pataljoona ympäri kenttäarmeijaa oli järkytys, vaikka se tarjosi jääkäreille vaativampia tehtäviä kuin mihin heidän sotilasarvonsa olisi Saksassa riittänyt. Tunnelmat olivat hyvin kiihtyneitä. Lisäksi heidän palvelustovereikseen suunniteltiin venäläisen upseerikoulutuksen saaneita miehiä, jotka ”jääkärien silmissä olivat maanpettureita”. Pataljoona halusi marssia rintamalle ja vallata Tampereen. He himosivat ratkaisutaisteluihin, eivät omasta mielestään toisarvoisiin kouluttajatehtäviin. Jääkäreiden korkea-arvoisimmat majurit olivat 30-vuotiaita nuoria miehiä. Mannerheim oli vanhempi ja kokeneempi ja kykeni kertomaan näkökulmansa perustellusti.

Syntyi kitkaa eritaustaisten ja -luonteisten upseerien välillä. Teoksessa mainitaan Karjalassa tulehtuneet henkilösuhteet ja päämajaan saapuneet toisensa kumoavat sähkösanomat sekä Mannerheimin ratkaisut komentosuhteiden muuttamiseksi.

Jääkärit olivat uudessa ajassa. Järjestely- ja huoltotyöt ja kunnollinen organisaatiorakenne ovat puutteellisesti koulutetulle armeijalle vahvuus. Jos oli valkoisilla monenlaisia huollollisia haasteita, olisi mielenkiintoista joskus lukea vastaava yksityiskohtainen teos punakaartin johtamistaidoista. Teoksessa kuvataan kyllä punakaartien organisointia demokraattisine johtajaäänestyksineen. Historiasta lukijakin tietää, että punaisten vastarinta oli ajoittain vahvaa, mutta kaaos maaliskuun puolivälin jälkeen täydellinen. Salmela, vaikka oli täysin siviilimies, kuitenkin kykeni johtamaan: ”Etenkin punakaartin johtaja Hugo Salmela osoittautui kovan paikan johtajaksi. Hän pystyi luomaan järjestystä aikaisemmin pakokauhun vallassa oleviin joukkoihin.”

Salmela joutui painimaan joukoissa liikkuvien huhujen, epäluulojen ja eripuraisuuden kanssa. Kokemuksessa on ehkä etäisesti jotain samaa, kuin mikä koetteli jääkäreitä Latviassa ja Riianlahdella sillä erotuksella, että jääkäripataljoona oli koulutettu joukko-osasto ja kesti tilanteet. Toimettomuus ja olosuhteet painoivat enemmän kuin sota. Tappioita syntyi aika vähän.  Itärintamalla käytettiin luulotautiin keskusteluja mutta myös rangaistuksia ja siirtoja. Kerran 80 jääkäriä kieltäytyi taistelutehtävästä, ja yksi kieltäytynyt ammuttiin malliksi muille. Valintaperusteet eivät kirjasta täysin selviä. Tilanteen psykologia jää suurpiirteiseksi.

Jääkäreiden joukossa olivat Suomen tulevat sotilasjohtajat ja kenraalit. Salmela oli Tampereella yksin. Hyrskymurrolle tuli äkillistä asiaa Turkuun. Salmela kirjoitti Rahjalle: ”Kaikki läksi mikä millekin ilmansuunnalle omille asioilleen – -.”

Teos mainitsee lyhyesti Salmelan saaneen surmansa Tampereella. Siitä olen kuullut enemmän. Todennäköisimmin se sattui, kun maalari Salminen heitti viritetyn käsikranaatin kranaattien säilytyskoriin. Tästähän on seikkaperäisesti kirjoittanut Heikki Ylikangas vuonna 2004.

Valkoinen armeija kykeni taistellessaankin kouluttautumaan, kehittämään tykistön taitoa ja siirsi Pietarsaaren tykistökoulun Tampereelle jo huhtikuun alussa. ”Tavoitteena oli Viipurin operaatiota varten luoda mahdollisimman yhdenmukainen ja yhteistyökykyinen toimintamalli jalkaväen ja tykistön välille.”

Karjalan alkuoperaatiot huhtikuussa osoittivat manööveritaidon puutetta. Kitkaa oli kentällä ja komentoportaissa. Tykistön ja jalkaväen yhteistoimilla Viipurissa valkoinen armeija pääsi Viipurin esikaupunkeihin, ja puolustavan punaisen puolen asema muodostui vaikeaksi.

Historiallisen aikajanan jälkeen teoksessa käydään läpi sisällissodan taktiikka alussa ja lopussa joukon perusryhmityksen tasalla.

Jääkärit loivat suomalaisen sotilasjohtamisen perinteen. Vuoden 1918 aikana saksalaisen aliupseeriston karkea äyskähtely muuttui paikallisia oloja vastaavaksi. Kuri pysyi tärkeänä, mutta johtajan piti ymmärtää, että suomalainen tarvitsee käskemistavan, joka tuo esiin tehtävän merkityksen ja tärkeyden.

Historiasta kiinnostuneelle teos antaa puhtaasti johtamiseen ja sotilasosaamiseen liittyvää tietoa, ei politikoi ja tee jälleen kerran uutta tarinaa, mutta avaa silti tärkeitä aspekteja. Tutkijoiden oma viitekehys ei tule esipuheen jälkeen lainkaan näkyviin. Teoksen lähestymistapa on sotilaallinen ja tiukan asiallinen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu