Kalevala-mittaa inkeriläisittäin

Mikä on kalevalamitta?

Wikipedia tietää kertoa:

Kalevalamitta on itämerensuomalaisten kielten parissa lauluissa käytetty runomitta.
Kielihistoriallisin perustein kalevalamitan on arveltu syntyneen jo ennen ajanlaskua alkua.

Nimitys kalevalamitta perustuu Lönnrotin Kalevala-teoksen nimeen.

Sen säännöt muotoili laajojen aineistojen pohjalta melko kattavasti Elias Lönnrot, ja myöhemmin työtä jatkoi muun muassa Matti Akseli Kuusi kansanrunoudentutkija ja Helsingin yliopiston professori 1959–1977 sekä akateemikko vuodesta 1985.
Sitä käytettiin kaikentyyppisessä runoudessa: mytologisissa runoissa ja kertovissa sankarirunoissa eli epiikassa, lyyrisissä lauluissa, riittirunoissa kuten häälauluissa ja loitsuissa, sananlaskuissa sekä ylistys- pilkkarunoissa.

Eri tulkintoja:

Millaisia runoja lasketaan kalevalamitaksi?
Siinäkin on eri tulkintoja.

Suomessa toimii kaksi kalevalaiseen runomittaan erikoistunutta yhdistystä, Kalevalaisen Runokielen Seura ry (KaRuSe) ja Vienan karjalan ystävät ry. Näillä kahdella on erilainen käsitys kalevalamitasta. – Ei sen enempää tästä.

Vaikka tutkimuksissa on määritelty klassisen kalevalamitan säännöt hyvinkin tarkasti, elävässä runoudessa ei ollut kyse tiukoista säännöistä vaan ennemminkin suuntaa antavista mieltymyksistä, säännönmukaisuuksista. Laulajilla itsellään saattoi olla hyvinkin selkeitä näkemyksiä siitä, miten hyvä runo rakentui. Parhaidenkin laulajien runoissa oli mitallisia poikkeuksia, esimerkiksi Arhippa Perttusen vienankarjalainen runonlaulaja (1762 – 7.12.1841) oli runoissa ”mittavirheitä” noin 2,7%, yhtä paljon kuin Lönnrotin Kalevalassa. Ainakin osaa poikkeavuuksista voi pitää myös tietoisina tyylipiirteinä.

Kalevalamitta inkeriläisittäin.

Arvo Survo on kirjoittanut runoelman ”Itku Inkerille”. Toimittanut Kaarina Pöyhtäri. Akateeminen Kustannusliike OY. Helsinki. Gummerrus Kirjanpaino Oy. Jyväskylä 1992

Kuka on Arvo Survo?

Aika moni suomalainen Inkerin suomalaisista puhumattakaan tietävät kuka on meidän inkeriläisten oma pappimme Arvo Survo. Wikipedia lisää:

[Syntynyt Inkerinmaalla Hatsinassa 22. elokuuta 1954 luterilaisen Inkerin kirkon pappi, runoilija, kirjailija, muusikko ja kansanperinteen kerääjä. Sukutaustaltaan hän on inkerinsuomalainen.]

Itku Inkerille

Arvo Survo on kirjoittanut 1987 runoelman ”Itku Inkerille”, joka kertoo paljon kärsineen Inkerin kansan kohtalosta ja omistanut kirjan ”Inkerin surmatuille, vainotuille ja karkotetuille”. Hän kirjoittaa siitä, mitä tietää ja mitä itse on kokenut.

Kirjailijan omin sanoin:

Olen syntynyt Inkerissä ja viettänyt täällä lähes koko elämäni. Inkerinmaa on
painunut lähtemättömästi sydämeeni ja mieleeni, tämä Inkerimme haavoineen
ja arpineen. Kotoiset maisemat, kotimurre – inkerinsuomi – ja tämän kielen
taitajien sydämellisyys ja välittömyys ovat kuin aina tehoavaa lääkettä henkisesti
uupuneelle tai masentuneelle maamme lapselle.

Runoelmani alkaa itkulla Inkerin nykytilasta. Samaa aihetta jatkaa myöhemmin
Itkun päähenkilö, Korpelainen, jonka sisäiset tuntemukset ja kamppailut ovat
hyvin pitkälle omiani.

Survon sanoin kerrottuna:

INKERIÄ YHÄ ITKEN (s. 9)

Inkeriä yhä itken
kaihoon kaunista kotia,
mitä mie en nähnytkään.
Asun raikan raunioilla.

Tuli kokko kohotellen,
harmaa haukka haukotellen
siipilintu sirotellen.

Yhet kantoi Karjalahan,
rahtityötä raatamahan.
Toiset vei Venäjän maalle,
ventovierasten sekahan.
Kolmannet kotihin heitti,
pahansuovan pilkkaella.
Vielä vei vähän Virohon,
rippeitä rajoille Ruotsin,
Suomehenkin sirpaleita.
Asiaankin asutteli,
varaan hautain hietaisien.

INKERIIN SAI ILKIÖTÄ (s. 17-18)

…

Herran huoneet hajotettiin,
pidätettiin paimenemme,
koulummekin kiinni pantiin,
äidinkieli kiellettiin.
Veljen haudan hautojatkin,
hurmehunnun haaveilijat
kohta itse katosivat.

Kuka tahtoo tarinoida,
kuka kielin kertoella
kansastamme kärsineestä,
raatajasta rahvaastamme,
jolla oli onnen päivät,
hetket heljän aurinkoiset
niinkuin synkän syksyn säässä
päivänpaistetta vähäsen,
jolla aikaa onnetonta
niin kuin yötä marraskuussa
umpipiilossa pimeää?

INKERIN IHANAT JÄRVET (s. 29-30)

Järvi kaunis koillisessa,
ihanainen Inkerissä
kaunokainen Karjalassa –
kauhujärvi koillisessa;
se on laaja Laatokkamme,
mikä muinoin mainittuna,
Nevoksi nimettynä
veneitten on vainoaja,
haaksiemme hävittäjä.

…

Mutta nyt, tätä nykyä,
tällä inhalla iällä
kadonneessa Inkerissä,
maassamme masennetussa
vähän on järviä jaloja,
vielä selviä vesiä.

Herrat palkkion halusi
rahanahneet ansiota,
kuuluisuuttakin katalat.
Kalakanta myrkytettiin,
hävitettiin hauet, siiat.

…

VÄKI ITSE INKERISSÄ (s. 39-40)

…

Vaimeni jo vatjalaiset,
vanhin Inkerin väestä.
Sortui suurihin sotihin,
vainoihinsa vaikeisihin,
melskeisihin miekallisten,
kosintoihin kalvallisten.
Vielä taudit heitä tappoi,
nälkävuodet näännyttivät.

Ikiomat inkeroiset,
kaimoja kotijokensa,
joilla suru samanlainen,
sama katkera kohtalo.

Välin vähän vellasia,
ristiriitaista rotua,
kielenkantakirvotuita,
hyvää, pahaa huokuvia.

Suomestakin muuttaneita,
kurjuuttansa karanneita:
sieltä sutta paennehet,
täällä karhun kohdannehet.

Äyräpäästä äyrämöiset,
vankat vanhoissa tavoissa,
hitahia huomisissa.

Savosta savakot tulleet,
orjat uuden uutukaisen,
mielen kiinni kiehtovaisen.

Vielä sekaan virolaiset,
aina yksin asuvaiset,
tuulimyllyt tiedossansa,
väkkäräiset haaveiluissaan.
Itse olen näistä, noista,
savakkoa, äyrämöistä,
vanhain tapain vangitsema,
upouuden kahlitsema

…

ITKI RAHVAS RÄÄKÄTTYNÄ (s. 145)

Itki rahvas rääkättynä,
kansa kaltoin kohdeltuna.
Itki maata isiensä,
äidinkieltä äitiensä,
kotikontujen kujia,
muinaisia maisemia,
koivuja kotipihoilla,
jokia peltojen perillä,
kiurun ääntä korkeuksissa,
kotikylän pääskysiä,
lasten leikkiä pihoilla,
suomen kieltä pikkupäiden.

Itki rahvas rääkättynä,
kansa kaltoin kohdeltuna
kirkkojamme kaunihia,
lukittuja koulujamme.
Itki sukua sukevaa,
nousevaista nuorisoaan,
joka muuksi muutettihin,
ventovieraaks väännettihin.

Runoelmassa ”Itku Inkerille” tulee esille Inkerin kansan historia, mutta historiallisesti vaille jää vain perestroikka ja sen jälkeinen aika,koska Survo on kirjoittanut runoelmansa 1987 muutama kuukausi ennen kuin alkoi Gorbatshovin perestroika Neuvostoliitossa.

Saatesanoissa kirjaan Survo kertoo:

Vuoden 1987 jälkeen on tapahtunut paljon. Inkerin kansan kyyneleet ovat olleet alkuna kirkkomme uudelle nousulle ”heimon hyljätyn iloksi, Kaikkivallan kunniaksi”.

Koin saaneeni vastauksen kyselyihini, kun näin oman synnyinseutuni Kupanitsan kirkon nousevan
esikoisena hävitettyjen kirkkojen joukosta.

Mieki olen sieltä. Omia kokemuksiani.

Niiltä seuduilta olen minäkin.

Meidänkin iloiksemme Kupanitsan kirkko nousi ja talkootöissä olimme talkoolaisten joukossa.

Kupanitsan kirkko on komea kirkko ja palvelee sen seudulla asuvia, mutta aika harvoin siellä tulee vastaan papin lisäksi enää Inkerin suomea puhuvia henkilöitä. Myös moni Inkerin kirkko on hautautunut ikuisiksi ajoiksi punahiekan alle ja nousua enää ei ole. Onneksi vai ei, mutta Inkerin kirkon ”siemenet” on ripoteltu nyt ympäri Venäjää, jossa tietääkseni on pystytetty jo 80 Inkerin kirkon seurakuntaa. Hyvä näinkin!

Kiitos Inkerin suomalaisten puolestapuhujalle!

”Itku Inkerille” runoelman lukeminen on vaikeata jos lukija ei tunne Inkerin kansan alkuperää ja historiaa. En osaa enkä pyri arvioimaan sen kalevalamittaa, mutta luen joskus mielelläni Survon kirjoitettuja runoja. Koko kirja on jaettu pienikokoisiksi runoiksi ja se helpottaa keskittymistä runon jokaiseen lauseeseen, että ymmärtää sen pääsanoman.

Puolestani kaunis kiitos runoelman ” Itku inkerille” kirjoittajalle, Arvo Survolle, meidän Inkerin suomalaisten puolestapuhujalle!

Mie tulen takasii viel, Inkerini armain!

Hieno laulu, mutta ”tulemmeko takaisin”
Inkerinmaalle?
Kääntyisikö kansamme historia joskus ”takaisin”?

Ei sitä koskan tiedä. Koko kansakunnan historiassa tuntuu olevan joskus syklisiä aaltoilevia vaiheita. Eteenkin kun isot kansojen massat lähtee liikkeelle, niin kuin nyt Euroopassa, jonka seurauksia vaikea arvioida…

Oikein hyvää alkanutta syksyä kaikille!