Aalloilla Vuoksen

Pitkin Vuoksen Virtaa

Vuolas Virta Vuoksi On
ja runsasvetinen!

Tämän blogin kirjoittamiseen vaikutti Arvo Tuomisen tekemä dokumentti “Vuoksi virtaa vuolaasti”, josta Uutisvuoksi kirjoitti 11.1.2022 (Minna Mäkinen) ja jonka myöhemmin katsoin Yle Areenassa.

Siitä asti päässäni alkoivat pyöriä noin kuudenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat nuoruuden ajoilta, joihin liittyy tämä arvokas ja vuolas Vuoksi-joki.

Kuin satuinkin asettumaan täällä Suomessa Imatran Vuoksenniskalle, jossa tämä joki saa alkunsa. Mutta minun muistoni liittyvät entisessä kotimaassani Neuvostoliitossa Vuoksi-joen alajuoksuun jo lähellä Laatokan järveä, jonne sitten tämä runsasvetinen joki luovuttaa sen ison massan vettä Laatokan järveen, jota kuljetti yli sataviisikymmentä kilometriä täältä Vuoksenniskalta.

Palkinto Urheilusaavutuksista

Kun vuonna 1959 opintoni Arkangelin Pedagogisessa Instituutissa oli päättynyt, me kurssikaverini Niinan kanssa saimme urheilusaavutuksista palkinnoksi ilmaisen viikon pituisen loman Losevon vesiturismi-keskukseen souturetkelle. Se paikka on Vuoksen virralla lähellä Laatokan järveä. Sinne Vuoksi laskee.

Arkangelista matkustimme Niinan kanssa junalla Leningradiin ja sitten löysimme sovitun paikan Karjalan kannaksella. Sinne kerääntyi porukka ja tiesimme jo etukäteen, että tähän ryhmään oli valittu vain fyysisesti urheilullisia henkilöitä, koska edessä ei ollut mikään pieni joki tai järvi vaan itse Vuoksi ja sen kosket! Tähän joukkoon liityimme mekin Niinan kanssa.

Muistan, että meitä jännitti, koska soutamisesta meillä kummallakaan ei ollut paljoa kokemusta. Lähtö jännitti todella paljon, mutta innostusta oli enemmän kuin jännitystä!

Harjoittelua kajakilla

Ainoa soutu-kokemus meillä oli opiskelun aikana osallistuminen kesän 1958 liikuntavalmennusleirille Arkangelin alueella Bobrovo nimisessä paikassa, joka sijaitsi Severnaja Dvina -joen rantamaisemissa.

Harjoittelua kajakilla.

Viola kajakissa.

Oli mahtava kokemus tutustua kajakkiin ja yrittää hallita sitä kaksilapaisella melalla joen aalloilla. Meloessani yksin en kaatunut kertaakaan veteen, mutta kurssikaverini Tamaran kanssa (toinen kuva) kellahdimme nurin jo lähellä rantaa; onneksi paikka ei ollut syvä, muuten olisi voinut käydä huonosti. Se oli alkukesästä ja vesikin oli vielä kylmää. Onneksi selvisimme säikähdyksellä.

Kaatumaisillaan.

Viola edessä ja Tamara takaistuimella. Kuvassa näkyy, että hän on kääntänyt katseensa kohti kuvaajaa rannassa ja teki vahingossa liikkeen vasemman puoleisella melan lavalla upottaakseen sen syvälle. Siinä kajakin tasapaino heilahti ja menimme nurin yhdessä kajakin kanssa pari sekuntia kuvan ottamisen jälkeen!

Ei Mikään Huviretki!

Viikon lomamme oli urheilullinen selviytymisretki. Matka vaati aikamoista fyysistä voimaa! Kaiken kaikkiaan osallistujia oli noin kolmekymmentä. Päivän koulutuksen jälkeen saimme meille tarkoitetut veneet. Taisi olla kuusi venettä.

Etukäteen meidät oli jaettu venejoukkueisiin. Viisi henkilöä yhteen veneeseen ja yksi heistä aluksen “kapteeniksi”! Meidän porukassa oli kolme miespuolista soutajaa ja me Niinan kanssa. Kysymykseen tuli, kenestä “päällikkö”? Pojat olivat hiljaa aika pitkään. Lopulta minä nousin ja ehdotin itseäni. Niinpä minut sitten valittiin. Kaikissa muissa veneissä oli päällikkönä miespuolinen soutaja ja minä ainoana naispuolinen. – Mutta en perääntynyt!

Varusteet

Meillä ei ollut kenelläkään esimerkiksi pelastusliivejä, kypärästä puhumattakaan. Jokaisessa veneessä oli ainakin yksi tai kaksi pelastusrengasta ja jokaisen oma reppu. Reput saimme lainaksi turistikeskuksesta. Turvallisuutta koskien ainoa vaatimus oli meille oli uimataito.

Ja Matka Alkoi.

Alkumatkan soudimme iloisesti ja innostuneena, mutta pian kämmenet kovettuivat soutamisesta ja sitten alkoivat tulla rakkulatkin, vaikka me säännöllisesti vaihtelimme soutajan paikkaa. Myös selkä rasittui nopeasti, koska emme olleet kovin kokeneita soutajia. Kauniit rantojen maisemat ja veden lainehtiminen eivät enää tuntuneet niin ihanilta.

Joskus isommat aallot ja veden kuohuminen lisäsivät “tuskaa”! Mutta tunsimmehan kaikki venäläisen sananparren:

Взялся за гуж,
не говори, что не дюжь!

Kun otit ohjat käsiisi,
niin älä sano, ettet pysty!”

Koskivene ja soutajat

Violan venekunta: airoissa Niina ja mies-soutaja. Perämiehen vasemmalla puolella toinen mies-soutaja ja Viola oikealla puolella ruudullinen kevyt takki päällä.

Rantautumien ja Yöpyminen

Päivän soutelun jälkeen rantauduimme ja yövyimme leirillä, jossa olivat meillekin varattu teltat. Aamulla taas matkalle.

Ovatko kaikki tallella?

Valmistaudumme marssiin. Viola (vasemmalta ensimmäinen) olikin ensimmäisenä paikalla. Niinakaan ei vielä näy. Toinen ohjaajista merkkaa muistivihkoon jokaisen retkeilijän ettei kukaan jäisi vahingossa porukasta. Sitten kun kaikki ovat rivissä marssittiin veneisiin ja soutumatka jatkui.

Vastaan tuli sellaisia paikkoja, joista ei päässyt veneellä ja se piti raahata rantaa pitkin paikkaan, jossa taas pääsi laskemaan veneen vesille.

Kyllä me jaksamme

Laiskurit raahaavat venettä, joka täynnä retkitavaraa. Ohje oli annettu, että ensin veisimme tavarat siitä ja sitten porukalla kantaisimme veneet. Mutta joku rohkea hurraata huutaen kutsui meidät kantamaan venettä tavaroineen. “Kyllä me jaksamme!” Tosi tyhmää se oli, mutta joukkohysteria vei meidät mukaansa. Oli tosi raskasta kantaa vene varusteineen.

Lepohetki Rannalla!

Jaksamisesta ja positiivisesta suhtautumista kaikkiin vaikeuksiin, tytöt saivat palkkioksi veneemme mies-soutajilta lumpeenkukkia. Vasemmalta Viola ja Niina hymyilee kameraan ja viereisestä veneestä hyppäsi kuvaan kolmas tyttö.

Losevankoski

Vaarallisia paikkoja. Niitä oli aika monta, mutta yksi oli ylitse muiden: Losevankoski! Juuri se kannas, joka vuonna 1857 oli puhkaistu Vuoksen virrattavaksi.

Tähän koskeen meidät ohjattiin menemään yksi venekunta kerrallaan. Kun venejoukkue onnistui, niin seuraava irtaantui rannasta ja lähti laskemaan koskea. Muut seisoivat rannalla ja seurasivat vaarallista suoritusta! Meidän veneemme oli viimeisenä vuorossa. Rohkeasti lähdimme liikkeelle!

Minä olin airoissa. Ei saanut erehtyä! Ei saanut antautua “virran vietäväksi” vaan piti ohjata vene tiettyyn kapeaan putoukseen isojen kivien ja rannan välistä.

Vasemmalla, jonne virta olisi vienyt, oli isoja kiviä ja oikealla aivan lähellä ranta. Muut retkeläiset seisoivat rannalla seuraamassa menoa. Hieman taisi veneemme mennä väärään suuntaan, kun minä ehkä jännityksestä, päätin rohkaista koko joukkuetta juuri ennen tuota kriittistä vesiputousta. Nostin airot vedestä ja voimani tunnossa huusin kovalla äänellä:

Физкульт – ,
прощай, прощай, прощай!

Hyvästi maailma, nyt mennään!
Hurraa, hurraa, hurraa!

Hurraamisen sijasta minun olisi pitänyt vielä kerran ottaa airoilla voimakas veto, että veneen asento olisi pysynyt oikeana. Nyt vene ajautui putoukseen väärällä nopeudella ja hieman väärässä kulmassa, näin ainakin minusta tuntui. Kokka edellä lähes pystysuorassa asennossa ohitimme kuohun. Kastuimme mutta kuitenkin selvisimme veneinemme. Luulen, että veneemme perämies ja parina kanssani soutanut mies pelastivat tilanteen. Ohjaajilta sain moitteet, että se oli vaarallinen “läheltä piti” -tilanne. Mutta kuitenkin onnittelivat suorituksesta!

Nettikuvat Samasta Paikasta:

Ranta on kivinen

Tässä kuvassa näkyy kivinen ranta ja tuolla vasemmalla puolella oli vaarallinen paikka. Tuon putouksen reunalla minä nostin airot ja vieläpä huutelin … Oijoi! … Mitä ajattelinkaan silloin!

Kuohu kivien ja rantakallion välissä

Tässä kuvassa näkyy miten tuo kumivene ylittäen vaarallisen paikan, joutui sekin hörppäämään vettä päällensä. Meidän vene ja varusteet olivat vaatimattomat tuon rinnalla!

Loppu Hyvin Kaikki Hyvin

Retken päätteeksi illanvietto

Veneretki päättyi! Illanviettoon osallistui laulaja ja kitaristi. Viola (vasemmalla) Niinan seurassa

Karjalan Kannas

Veneretken jälkeen meillä oli mahdollisuus päästä tutustumaan Karjalan kannaksen nähtävyyksiin.

1959

1959. Ilja Repinin kotimuseon portilla.Opas liitti meidät hänen toiseen ryhmään. Sen takia meitä on niin isojoukko. Viola toinen takarivissä oikealta.

Lindulan puisto

Karjalan kannaksella Lindulan puiston portti- Puiston paikallinen opas ryhmälle Niinan ja Violan takana.

Kiitos ja Näkemiin

Jäähyväislaulu. Viola keskellä aloitti ja muut tulivat mukana. Oli haikea lähteä. Sanoimme kiitos ja näkemiin, mutta emme koskaan tavanneet enää toisiamme paitsi me Niinan kanssa. Meitä odotti nyt ensimmäinen työpaikka. Se oli Lasten Urheilukoulu merimiesten suljetussa kaupungissa, Severodvinskissä, neljänkymmenen kilometrin päässä Arkangelista.

ВОДЯНАЯ ЛИЛИЯ — КОРОЛЕВА ВОДОЕМОВ