Kun Lei­pä Lop­puu

Nyt kun pal­jon kir­joi­te­taan ja pu­hu­taan ruo­an hin­to­jen nou­sus­ta, jo­ka tie­tää si­tä, et­tä edes­sä ovat vai­ke­am­mat ajat kuin tä­hän as­ti ovat ol­leet. Kun ra­haa ei rii­tä, niin lei­pä lop­puu, kos­ka si­tä ei pys­ty enää kau­pas­ta os­ta­maan. Eräs kes­kus­te­li­ja sa­no­kin, et­tä

– No, sit­ten täy­tyy os­taa lei­pä­ko­ne ja al­kaa lei­poa lei­pää ko­to­na…!

– Niin­pä. Help­poa se oli­si!, jos siel­lä kau­pas­sa oli­si vie­lä nii­tä jau­ho­ja!?

Lei­pä­kaup­pa

Vuo­si on 1955. Ku­va otet­tu Vo­lo­sso­van kau­pas­sa Le­ning­ra­din alu­eel­la.

Kun olin tul­lut ke­sä­lo­mal­le Ar­kan­ge­lis­ta opis­kel­les­sa­ni sil­loin Pe­da­go­gi­ses­sa kor­ke­akou­lus­sa. Su­lo-enon kans­sa men­tiin lei­pä­kaup­paan. Lei­pä-au­to ei ol­lut vie­lä tul­lut.

As­tuim­me si­sään, jos­sa oli myy­jä tis­kin ta­ka­na ja hä­nen li­säk­seen kak­si asi­akas­ta odot­te­le­mas­sa lei­pää. Mi­nä ke­huin kau­nis­ta myy­jää ja siis­tiä kaup­paa! Kun ei siel­lä ol­lut lei­pä­mu­rus­ta­kaan! niin hyl­lyt ja tis­ki oli­vat to­si siis­te­jä!

Pyy­sin lu­paa ku­vauk­seen, jo­hon myy­jä suos­tui mie­lel­lään. Ku­vas­sa ovat myy­jä, kak­si asi­akas­ta ja Su­lo-eno.

Olim­me jo­non kol­me en­sim­mäis­tä asi­akas­ta. Sit­ten siir­ryim­me ulos jonoon odot­ta­maan, kun mui­ta­kin al­koi il­mes­tyä pai­kal­le.

Lei­pä

Muis­tan ne näl­kä­vuo­sien ajat. Pa­hin oli tal­vi 1941 – 1942!

So­ta al­koi! Mei­dät sie­pat­tiin syk­syl­lä 1941 ko­ti­pöy­dän ää­res­tä, “… mu­ka suo­jaan pom­mi­tuk­sen al­ta ja lu­pa­si­vat tuo­da pi­an ta­kai­sin”, mut­ta se oli­kin val­het­ta. Mei­dät kyy­di­tet­tiin suo­raan Pe­rin ase­mal­le här­kä­vau­nui­hin ja mat­ka al­koi ko­hti Si­pe­ri­aa.

Ai­kuis­ten ker­to­man mu­kaan, jo­pa tee jäi juo­mat­ta ja syö­mä­tön­tä lei­pää­kin jäi pöy­däl­le. Sen jäl­keen lä­hes kuu­kau­teen lei­pää em­me näh­neet!

Pe­ril­lä pää­mää­räs­sä ei ka­tet­tu pöy­tä mei­tä odot­ta­nut! Kuin­ka pal­jon ku­lui ai­kaa en muis­ta, kun meil­le kä­vi­vät an­ta­maan sen pie­nem­män mää­rän mu­kai­sen lei­päan­nok­sen 250 gram­maa päi­väs­sä. Lei­pä­ko­ne täs­sä ta­pauk­ses­sa oli­si­kin aut­ta­nut, jos oli­si olut jau­ho­ja! Ei nii­tä tai­vas­ta meil­le tul­lut, niin kuin Tai­vaan Man­na, jol­la Van­han tes­ta­men­tin mu­kaan Ju­ma­la ruok­ki päi­vit­täin is­ra­eli­lai­set, kun nä­mä oli­vat 40 vuo­den va­el­luk­sel­laan…!

Var­pu-mum­mo ja Lei­pä­limp­pu

Jau­ho­ja saim­me!

Se oli var­maan jo toi­nen tal­vi kun ai­kui­set sai­vat hie­man jau­ho­ja pal­kak­si työs­tä ja ne oli­vat ni­me­no­man ruis­jau­ho­ja. Var­pu-mum­mo ja Ama­lia-tä­ti oli­vat nyt, jos voin sa­noa, lei­pu­rei­ta. Se oli var­mas­ti en­sim­mäis­tä ker­taa, kun mi­nä seu­ra­sin Var­pu-mum­mon lei­von­taa. Sik­si se on jää­nyt mie­lee­ni.

Kun jau­hot oli­vat se­koi­tet­tu sel­lai­sen pui­seen pyt­tyyn ja tai­ki­na nou­si siel­tä, niin mi­nä seu­ra­sin par­vel­ta, kun Var­pu-mum­mo kä­sit­te­li tai­ki­naa sur­vo­mal­la si­tä as­ti­as­sa. Se oli ki­va kat­sel­la! Sit­ten olin var­maan jo mum­mon-vie­res­sä, kun hän te­ki tai­ki­nas­ta pyö­re­än lei­pä­lim­pun, te­ki lei­vän pääl­le omal­la kä­del­lään ris­tin­mer­kin, lait­toi sen pit­kä­var­ti­sen pui­sen lei­pä­la­pi­on pääl­le, no­pe­al­la liik­keel­lä heit­ti sen kuu­mal­le uu­nin poh­jal­le ja ve­ti lei­pä­la­pi­on pois. Ja vie­lä seu­raa­van … ja seu­raa­van. Sit­ten lait­toi uu­nin au­kol­le pel­lin tii­vis­ti kiin­ni!

Ja Lei­vän odo­tus al­koi!

Juh­la­päi­vä!

Se oli juh­la­päi­vä, kun uu­nis­ta oli saa­tu ne tuok­su­vat lei­vät ja Var­pu-mum­mo taas ja­koi ko­ko 12-hen­ki­sel­le per­heel­le pöy­dän ää­res­sä tiet­tyyn pa­lan si­tä tuok­su­vaa Lei­pää! Pik­ku vel­je­ni­kin sai oman an­nok­sen, mut­ta hän oli vie­lä niin pie­ni, et­tei pys­ty­nyt lei­pää syö­mään, jo­ten äi­ti­ni pu­rek­si si­tä hie­man suus­sa ja lait­toi sen sit­ten har­so­kan­kaan si­sään ja si­toi sen tii­vis­ti sol­muk­si, kas­toi läm­pi­mäs­sä ve­des­sä ja an­toi vel­je­ni imes­kel­tä­väk­si. Näin se me­ni.

Kak­ka­rat ja Ama­lia-tä­ti

Toi­nen ta­paus lei­von­nas­ta on jää­nyt muis­ti­ni kun Ama­lia-tä­ti­ni val­mis­ti tai­ki­nas­ta pyö­rei­tä kak­ka­roi­ta, vat­rus­koi­ta. Nii­tä oli pöy­tä täyn­nä ja osan hän oli lait­ta­nut pöy­dän ja sei­nän vä­li­sel­le pen­kil­le. Pen­kit oli­vat le­ve­ät ja pit­kin ko­ko tuvan sei­nää.

Tu­vas­sa oli yksi ainoa sänky, jossa nukkuivat äitini vauva-veljeni kanssa. Muut nukkuivat joko parvella tai näillä le­ve­illä pen­keillä ym­pä­ri sei­nus­taa.

Mi­nä usein juok­sin omak­si ilok­se­ni nii­tä penk­ke­jä pit­kin! Tääl­lä ker­taa mi­nä taas juok­sin in­nois­sa­ni penk­kiä pit­kin ja astuin kak­ka­ran pääl­le ja huo­ma­sin vas­ta kun se tart­tui kan­ta pää­hän. Säi­käh­din ko­vas­ti ja kä­vin it­ke­mään. Ama­lia-tä­ti ha­la­si mi­nua ja loh­dut­te­li. Kyl­lä ne uu­nis­sa pais­tuvat nä­mä­kin kak­ka­rat!

Kyl­lä ne pais­tui­vat ja mais­tui­vat­,  se Vi­olan vat­rus­kakin!

Täl­lai­sia muis­to­ja tu­li mie­lee­ni täl­lä ker­taa.

Olet­ko val­mis nä­ke­mään näl­kää?