Mil­loin Ih­mi­nen Al­koi Lau­laa?

Mil­loin ja mik­si ih­mi­nen al­koi lau­laa? Jos se riip­puu tun­ne-elä­mäs­tä, niin ei­kö riit­täi­si il­mais­ta tun­tei­taan ai­na vain eleil­lä, sa­noil­la, sa­no­mi­sil­la ja vaik­ka­pa nyrk­keil­lä, jos pa­ha olo on? Lin­nut lau­loi­vat var­maan en­nen kun ih­mi­nen il­mes­tyi tän­ne maa­pal­lol­lem­me? Al­koi­ko se lin­tu­jen mat­ki­mi­ses­ta? Ku­ka­pa sen­kään tie­tää?!

Tä­tä­kin ai­het­ta, kuu­lem­ma, on tut­kit­tu ja ne vii­saim­mat tie­tä­vät ker­toa meil­le, et­tä lau­la­mi­nen tai ai­na­kin me­lo­di­set ää­net ovat edel­tä­neet ny­kya­jan ih­mi­sen pu­het­ta. Sik­si ai­vot ime­vät lau­lun sa­nat pa­rem­min kuin pel­kän teks­tin il­man sä­es­tys­tä.

Mik­si Lau­lam­me?

Me lau­lam­me ilos­ta ja lau­lu loh­dut­taa mei­tä su­rus­sa­kin. Lau­lun me kuu­lem­me jo vau­va­na äi­din sy­lis­sä ja eh­kä en­nen si­tä kun olim­me syn­ty­neet­kään. Si­tä­kin on tut­kit­tu ja us­ko­taan, et­tä si­kiö äi­din koh­dus­sa kuu­lee jos­sain vai­hees­sa jo kaik­ki ul­ko­ää­net ja eri­tyi­ses­ti me­lo­di­set, jot­ka saat­ta­vat imey­tyä si­ki­ön ai­voi­hin ke­hit­ty­mis­vai­hees­sa pa­rem­min kuin muut ää­net.

Link­ki Lem­pi-tä­ti­ni lau­la­man lau­luun Äi­dis­tä ja Lap­ses­ta, jo­ta kuu­lin hä­nen lau­la­van va­el­luk­sel­lam­me mo­nia ker­to­ja. Nau­hoi­tin tä­män 1980-lu­vun lop­pu­puo­lel­la en­nen muut­to­ani Suo­meen. Su­rul­li­nen lau­lu.

Lap­si Lau­laa Pie­nes­tä Al­ka­en

Ei ole ih­me, et­tä mi­nä­kin olen ty­kän­nyt lau­la­mi­ses­ta jo pie­nes­tä pi­tä­en ja ni­me­no­man lau­lun me­lo­di­at tart­tui­vat mi­nuun no­pe­as­ti kun vain sain ne kuul­la muu­ta­man ker­ran.

Sit­tem­min tyt­tö­jen po­ru­kois­sa kou­lui­käi­se­nä ja myö­hem­min opis­kel­les­saan am­mat­ti­opis­tol­la ja kor­ke­akou­lus­sa usein mi­nua pyy­det­tiin aloit­ta­maan jon­kin lau­lu ja sii­tä se sit­ten al­koi, kuo­ro, ja lau­lum­me kai­kui, vaik­ka elä­mä saat­toi ol­la kur­jaa. Lau­la­mi­ses­ta me saim­me iloa elä­mäl­lem­me, il­man ke­nen­kään ope­tus­ta ja vie­lä ym­mär­tä­mät­tä si­tä it­se, et­tä

lau­lu on te­ra­pi­aa sie­lul­le.

En­sim­mäi­set Lau­lu­ni

En­sim­mäi­nen lau­lu­ni tai oi­ke­as­taan vain en­sim­mäi­set sa­nat täs­tä lau­lus­ta, ovat jää­nyt mie­leen Isoi­säl­tä­ni Si­mo Heis­to­sel­ta. Hän lau­loi mi­nul­le, en­sim­mäi­sel­le lap­sen lap­sel­len­sa: ot­ti mi­nut pol­vel­leen, sii­nä kei­nut­ti ja lau­loi: “Kö­rö, kö­rö kirk­koon …!”

Körö körö kirkkoon

Eh­kä Isoi­sä­ni oli­si ha­lun­nut vie­dä mi­nut­kin kirk­koon, niin kuin vie­lä eh­ti “kö­röt­tää” nel­jä pien­tä tyt­tö­las­tan­sa en­sim­mäi­ses­tä avi­olii­tos­ta. He oli­vat syn­ty­neet en­nen en­sim­mäis­tä maa­il­man­so­taa, äi­ti­ni ja kol­me hä­nen si­sar­taan. Mut­ta sil­loin, kun mi­nä pys­tyin is­tu­maan isoi­sän pol­vel­la, kir­kot oli jo sul­jet­tu ja pa­pit van­git­tu.

Ja tie­ten­kin se: “Ha­rak­ka hut­tua keit­tää …”

En­sim­mäi­nen Esiin­ty­mi­se­ni

Osa­sin lau­laa ko­ko lau­lun “Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie…” alus­ta lop­puun. Olin tus­kin täyt­tä­nyt kuu­si vuot­ta. Mei­dät oli juu­ri pak­ko­siir­ret­ty ko­ti­kon­nuil­ta Ura­lil­le, Ud­mur­ti­aan ja saa­vuim­me sin­ne syk­syl­lä. Edes­säm­me oli kyl­mä ja näl­käi­nen tal­vi 1941 – 1942. Asuim­me ko­ko 13-hen­ki­nen per­he isos­sa ta­los­sa, jos­sa si­nä tal­ve­na oli ai­na kyl­mä. Ei meil­le ku­kaan va­ran­nut siel­lä tal­vek­si polt­to­pui­ta ja isoi­sä­ni he­vo­nen­kin jäi kyt­ket­ty­nä sin­ne Ar­vi­lan ta­lon lää­vään … jo­ten isoi­sä­ni ei pääs­syt edes met­säs­tä hank­ki­maan polt­to­pui­ta läm­mi­tyk­seen.

Ta­lon si­sä­ti­loi­hin oli ra­ken­net­tu ka­ton al­le sei­nän ja sen ve­nä­läi­sen uu­nin vä­liin ta­so lau­dois­ta (ven. полати), jos­sa sai nuk­ku­akin. Ti­lan kor­keus oli noin met­rin ver­ran ja sin­ne pi­ti ai­kuis­ten men­nä ryö­mi­mäl­lä. Siel­lä oli läm­pi­mäm­pää kuin al­haal­la lat­ti­an ta­sol­la. Muis­tan, et­tä mi­nä pys­tyin siel­lä is­tu­maan ja kii­pe­sin­kin päi­väai­ka­na­kin sin­ne usein. Siel­tä oli ki­va kat­soa ja seu­ra­ta mi­tä tu­vas­sa al­haal­la ta­pah­tuu.

Nettikuva: Pankko Parvi Uuni Kiuas

Ei mi­nul­la leik­ki­ka­ve­rei­ta ol­lut, jo­ten yk­sin mi­nä siel­lä hy­räi­lin lau­lu­ja­ni ja vä­lil­lä nu­kah­te­lin­kin. Ker­ran kun lau­loin “Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie …” Var­pu-mum­mo­ni hää­rä­si kiu­kaan ää­res­sä ja nos­ti kat­seen­sa mi­nuun ja sa­no kuin­ka kau­niis­ti tuo lap­si lau­laa! ja huo­ma­sin, et­tä kyy­ne­let va­lui­vat hä­nen pos­kil­le. Se vai­kut­ti sil­loin mi­nuun ko­vas­ti ja on jää­nyt ikui­sek­si muis­tok­si sie­luu­ni.

Var­mas­ti äi­ti­ni­kin lau­loi usein mi­nul­le Tol­ja-vel­je­ni kans­sa tä­tä lau­lua. Nyt tääl­lä Suo­mes­sa äi­ti­ni Hil­ma-Ma­ria Heis­to­nen 99-vuo­ti­aa­na lau­laa vi­de­ol­la tä­tä sa­maa lau­lua mi­nul­le, tai mi­nun kans­sa­ni yh­des­sä:

Täm­möi­siä muis­to­ja tu­li mie­lee­ni täl­lä ker­taa.