Prjanikat

Ei­len os­tin pr­ja­ni­koi­ta Ra­ja­mar­ke­tis­ta. Sil­loin täl­löin os­te­len nii­tä, kos­ka ma­ku ja muo­to­kin muis­tut­ta­vat mi­nua lap­suu­den ajois­ta. Nä­mä os­ta­ma­ni pr­ja­ni­kat oli­vat tul­leet suo­raan Lat­vi­an pää­kau­pun­gis­ta Rii­kas­ta.

Prjanikka

Prja­ni­kit (ve­nä­jäk­si пряник) ovat pi­par­kak­ku­ja muis­tut­ta­vat ja pi­par­ka­kuil­ta mais­tu­vat lei­von­nai­set il­mes­tyi­vät Ve­nä­jäl­le noin 1800-lu­vul­la. Pr­ja­ni­kan re­sep­tin toi­vat Ve­nä­jän mail­le var­ja­kit. Tä­tä herk­kua kut­sut­tiin “hu­na­ja­lei­väk­si” ja se teh­tiin ruis­jau­hois­ta, jois­sa oli mar­ja­me­hua ja pal­jon hu­na­jaa. Jot­kut emän­nät al­koi­vat li­sä­tä oman maun mu­kaan tai­ki­naan aro­maat­ti­sia yrt­te­jä ja juu­ria ja sit­ten myös mui­ta maus­tei­ta. Sa­na “пряник” tu­lee sa­nas­ta “пряный – maus­tei­nen”.

Arkangelin Kozuli-prjanikat

Tut­ki­jat tie­tä­vät ker­toa, et­tä jo en­nen var­ja­ge­ja Ve­nä­jän Ar­kan­ge­lin maa­kun­nas­sa ja muil­la poh­joi­sil­la alu­eil­la teh­tiin tai­ki­nas­ta kä­sin muo­toil­tu­ja kak­ku­ja, jot­ka oli­vat ko­vin suo­sit­tu­ja. Nii­tä kut­sut­tiin sa­nal­la козуля, ko­zu­li, se tu­lee poh­jois­ten po­mo­rien sa­nas­ta, jo­ka tar­koit­ti pien­tä vuoh­ta. Täl­lais­ta prja­nik­ka-typ­piä pi­de­tään van­him­pa­na.

Pe­rin­tei­ses­ti pr­ja­ni­kat lei­vot­tiin Jou­lu­na. Tai­ki­na­pa­lois­ta muo­toil­tiin eläi­miä ja lin­tu­ja se­kä spi­raa­le­ja ja mui­ta ge­omet­ri­sia muo­to­ja. Val­miit ma­kei­set oli jos­kus pääl­lys­tet­ty mo­ni­vä­ri­sel­lä to­mu­so­ke­ril­la. Us­kot­tiin, et­tä nä­mä “vuo­het”, ki­ha­ra­ku­vi­ot pr­ja­ni­kan pääl­lä, toi­mi­vat ta­lis­ma­ni­na on­net­to­muuk­sia ja pa­ho­ja voi­mia vas­taan, jo­ten ei ol­lut ta­pa­na heit­tää nii­tä pois: syö­mät­tö­mät her­kut va­ras­toi­tiin huo­lel­li­ses­ti ko­ko vuo­dek­si seu­raa­vaan jou­luun as­ti, ja sit­ten li­otet­tiin ve­teen ja syö­tet­tiin kar­jal­le.

Tulan kaupungin Prjanikkamestarit

En­sim­mäi­nen kir­jal­li­nen mai­nin­ta Tu­la-Pr­ja­ni­kas­ta on vuo­del­ta 1685, mut­ta his­to­ri­oit­si­joi­den mu­kaan Ve­nä­jäl­le tä­mä ma­keus il­mes­tyi noin sa­ta vuot­ta ai­em­min. Pr­ja­ni­koi­ta teh­tiin tuol­loin lä­hes kai­kis­sa Ve­nä­jän kau­pun­geis­sa ja ky­lis­sä.

Tu­lan Pr­ja­nik -tai­det­ta

Kui­ten­kin juu­ri Tu­las­sa pro­ses­si hi­ot­tiin täy­del­li­sek­si ja käy­tän­nös­sä ko­ho­tet­tiin tai­teek­si. Ne oli­vat ko­vin suo­sit­tu­ja, ma­kei­sia val­mis­tet­tiin jo­kai­seen ma­kuun: ne maus­tet­tiin va­nil­ja­kas­tik­keel­la, hu­na­jal­la, ker­mal­la, he­del­mil­lä, min­tul­la ja jo­pa si­na­pil­la.

Pai­net­tu­jen Pr­ja­nik­koi­den lei­po­mi­seen tar­koi­te­tut muo­tit teh­tiin pui­sis­ta lan­kuis­ta. Ne lei­kat­tiin kalk­ki­pää­ry­näs­tä tai koi­vus­ta, min­kä jäl­keen ne kui­vat­tiin ja ko­ver­ret­tiin pei­li­ku­va­na ku­vi­ok­si. Tai­ki­na upo­tet­tiin muot­tiin ja pai­net­tiin, kun­nes ne sai­vat ko­ris­teen jäl­jen — tä­hän as­ti pr­ja­ni­kat ku­vi­oi­neen kut­su­taan pai­ne­tuik­si. He ku­va­si­vat pai­kal­li­sia näh­tä­vyyk­siä ja luon­nok­sia elä­mäs­tä.

Tulan leipurimestarit

Jo­kai­sel­la leipurilla oli omat prja­nik­ka­muot­tin­sa, ja asi­an­tun­te­va hen­ki­lö saat­toi tun­nis­taa mes­ta­rin pel­käs­tään ta­va­roi­ta kat­so­mal­la. Tu­lan maa­kun­nan kuu­lui­sin prja­nik­ka­mes­ta­ri oli kaup­pi­as Va­si­ly Grec­hik­hin: hän­tä ar­vos­tet­tiin se­kä Ve­nä­jäl­lä et­tä ul­ko­mail­la. Hän esit­te­li pa­rin ki­lon pai­noi­sen pr­ja­ni­kan omas­ta tuo­tan­nos­taan Pa­rii­sin maa­il­man­näyt­te­lys­sä 1889 ja sai Grand Prix-pal­kin­non. Ja 11 vuot­ta myö­hem­min, tul­tu­aan jäl­leen Rans­kaan näyt­te­lyä var­ten, hän jär­jes­ti kark­ki­kau­pan lä­hel­le Eif­fel-tor­nia pa­vil­jon­gis­sa, jo­ka oli teh­ty ko­ko­naan prja­ni­kois­ta.

Tie­dos­sa on kui­ten­kin ta­paus, jos­sa prja­nik­ka­muot­tia käy­tet­tiin vain yh­den ker­ran: vuon­na 1896 Tu­las­sa val­mis­tet­tiin Ni­ko­lai II:n kruu­na­jais­ten kun­ni­ak­si yk­si kap­pa­le Prja­nik­ka­muot­tia, jo­ka ku­va­si kei­sa­rin pro­fii­lia.

Go­ro­dets­k’in kaupunki

Toi­nen kuu­lui­sa pr­ja­nik­ka­te­ol­li­suu­den kes­kus syn­tyi Go­ro­dets­kin kau­pun­kiin. Se tuot­ti noin 30 eri la­ji­ket­ta pi­par­kak­ku­ja eri­lai­sil­la li­säai­neil­la: sit­ruu­nal­la, man­te­leil­la, he­del­mä­hil­lol­la. Lei­po­moi­ta omis­ti­vat pää­asi­as­sa van­haus­koi­set pe­rin­nöl­li­set mes­ta­rit, joi­den su­vuis­sa tä­män her­kun re­sep­tit siir­tyi­vät isäl­tä po­jal­le.

1850 -lu­vul­la il­mes­tyi uu­den­lai­nen prja­nik­ka-si­lu­et­ti. Ne lei­kat­tiin veit­sel­lä tai eri­tyi­sel­lä me­tal­li­muo­til­la vals­sa­tus­ta tai­ki­na­ker­rok­ses­ta ja maa­lat­tiin sit­ten vä­ril­li­sel­lä la­sit­teel­la. Nyt täl­lai­sia pja­nik­ka­kak­ku­ja val­mis­te­taan mo­nis­sa Ve­nä­jän kau­pun­geis­sa mat­ka­muis­toik­si.

Kaik­ki pr­ja­nik­ka­mes­ta­rit pi­ti­vät re­sep­tin­sä sa­las­sa. Tai­ki­nan raa­ka-ai­nei­ta ei edes mi­tat­tu ta­val­li­sil­la pai­noil­la: jo­ku saat­toi va­koil­la, mi­ten se teh­tiin, ja poi­mia sit­ten täs­mäl­leen sa­mat pai­not. Sen si­jaan otet­tiin pun­nuk­sek­si so­pi­via ki­viä tai rau­dan­pa­la­sia, jot­ka säi­ly­tet­tiin sa­lai­ses­sa pai­kas­sa, usein luk­ko­jen ta­ka­na. Tä­män sa­lai­lun vuok­si kaik­ki mui­nai­set re­sep­tit ei­vät ole säi­ly­neet ny­ky­päi­vään: esi­mer­kik­si ta­pa teh­dä va­nil­ja­kas­ti­ke Vyaz­ma-pi­par­kak­ku­ja var­ten on ka­don­nut ko­ko­naan.

Perinteiset Rituaalit

Mui­nai­sis­ta ajois­ta läh­tien pr­ja­nik­ka­ka­kut Ve­nä­jäl­lä ei­vät ole ol­leet vain las­ten ja ai­kuis­ten suo­sik­ki­herk­ku, vaan myös mo­nien ri­tu­aa­lien ja pe­rin­tei­den tär­keä osa­nen. XVI­II vuo­si­sa­dal­la oli ta­pa­na lah­joit­taa pai­net­tu prja­nik­ka eri­lai­sis­sa ti­lai­suuk­sis­sa. Täl­lai­sia lei­von­nai­sia an­net­tiin esi­mer­kik­si ris­ti­äi­sis­sä ja ni­mi­päi­vi­nä, nii­tä tuo­tiin vas­ta­nai­neil­le häi­tä var­ten ja ja­et­tiin ker­jä­läi­sil­le vai­na­jan muis­to­juh­lan ai­ka­na. Myös us­kon­nol­li­se­na “an­teek­si­an­ta­mi­sen päi­vä­nä” ih­mi­set an­ta­vat prja­ni­koi­ta toi­nen toi­sil­leen.

Jois­sa­kin maa­kun­nis­sa lei­vot­tiin eri­tyi­siä “juh­lat on lop­pu” -pr­ja­ni­koi­ta, eli juh­lan lo­puk­si isän­nät an­toi­vat sel­lai­sia pit­kään vii­väh­tä­neil­le vie­rail­le vih­jee­nä sii­tä, et­tä oli ai­ka ha­jaan­tua. Niis­sä lu­ki: “juh­lat on lop­pu”.

Näi­den ma­kei­den pr­ja­nik­ko­jen mer­keis­sä kat­som­me kar­ja­lais­ten nuor­ten tans­sia “Pr­ja­ni­kat”:

• Карельский танец Пряники, Ансамбль Школьные годы.
• Karelian dance Gingerbread, Ensemble School Years.

Omia Kokemuksia Prjanikoista!

Ei suin­kaan mi­nun lap­suu­te­ni ol­lut pr­ja­ni­kan ma­kuis­ta. Vaik­ka tuol­la ker­roin, et­tä pr­ja­ni­koi­den ma­ku muis­tut­taa lap­suu­des­ta­ni.

Vii­teen vuo­teen as­ti, kun asuim­me vie­lä In­ke­rin Oi­naa­las­sa, isoi­säl­lä oli kuu­si leh­mää jo­ten mai­to­tuot­tei­ta riit­ti vie­tä­väk­si Pie­ta­riin. Äi­ti­ni oli usein mu­ka­na, kos­ka hän oli roh­kein ty­töis­tä. Mat­ka kul­ki he­vo­sel­la Pe­ri’n ase­mal­le, siel­tä ju­nal­la Pie­ta­riin Suo­men ase­mal­le ja lo­puk­si rai­ti­ovau­nul­la Hei­nä­to­ril­le. Tul­les­saan he toi­vat tie­ten­kin jo­tain pie­niä tu­li­ai­sia; pr­ja­ni­koi­ta en muis­ta mut­ta kyl­lä kel­tai­sia, lä­pi­nä­ky­viä vii­ni­ry­pä­lei­tä.

Sit­ten mei­dät re­päis­tiin pois Oi­naa­las­ta: ko­ko kuu­kau­si mat­kaa här­kä­vau­nu­jen nä­läs­sä ja kyl­myy­des­sä Ura­lil­le as­ti. Se oli syk­sy 1941. Näl­kä­vuo­det jat­kui­vat ja jat­kui­vat.

Ar­kan­ge­lin “Ko­su­lit”!

Ar­kan­ge­liin me­nin opis­ke­le­maan vuon­na 1952.

En­sin kol­me vuot­ta opis­ke­lin am­mat­ti­opis­tos­sa ja sit­ten nel­jä vuot­ta kor­ke­as­sa pe­da­go­gi­ses­sa kou­lus­sa. Sit­ten vie­lä olin työ­elä­mäs­sä noin vuo­den ver­ran. Vaik­ka opis­ke­li­jan sti­pen­dit oli­vat ai­ka pie­net, niin var­mas­ti Jou­lu­na saim­me mais­tel­la Ar­kan­ge­lin “Ko­su­li”-pr­ja­ni­koi­ta. Sa­na “ko­su­li” kuu­los­taa kor­vaan vie­lä­kin tu­tul­ta ja se nos­tat­taa ki­van muis­ton ma­ku­her­moil­le!