Tans­sit­tiin si­tä meil­lä­kin

Muis­tot la­va­tans­seis­ta nou­si­vat mie­lee­ni, kun luin blog­gaa­jal­ta Jaak­ko Kor­pi-Ant­ti­lan kir­joi­tuk­sen Lo­pen pe­ru­na­sa­toa odo­tel­les­sa.

Opis­ke­lu­ai­ka­na Ark­han­ge­lis­sa kä­vim­me opis­ke­lu­ka­ve­ri­ni Nii­nan kans­sa ke­sä­lo­mal­la Le­ning­ra­din alu­eel­la Vo­los­so­van pii­ris­sä Pu­ti­nan ky­läs­sä. Siel­lä asui­vat äi­ti­ni, tä­ti­ni ja vel­je­ni. Tai­si ol­la vuo­si 1958. Nii­nä ai­koi­na Neu­vos­to­lii­tos­sa­kin oli­vat muo­dis­sa ke­säi­sin ul­koil­mas­sa pi­det­tä­vät la­va­tans­sit. Tot­ta kai läh­dim­me Ni­nan kans­sa ke­sän kun­ni­ak­si myös tans­sei­hin.

La­va­tans­sit Vo­lo­so­vas­sa

Tans­si­la­va oli Vo­lo­so­van kult­tuu­ri­ta­lon (Дом Культуры) lä­hei­syy­des­sä. Sin­ne oli noin kol­me ki­lo­met­riä mat­kaa. Kau­nis ke­säil­ta ja me ty­töt vii­mei­sim­män kau­pun­ki­lais­muo­din mu­kaan son­nus­tau­tu­nei­na ja hy­väl­lä tuu­lel­la lä­hes­tyim­me tans­si­la­vaa. Mu­siik­ki soi ja tans­si­pa­rit pyö­räh­te­li­vät. Sil­loin ei mi­tään rok­kia tans­sit­tu, vain pa­ri­tans­se­ja. Yleen­sä po­jat ha­ki­vat tyt­tö­jä tans­siin ja jos­kus har­vem­min oli nais­ten ha­ku. Il­man pa­ria jää­neet ty­töt muo­dos­ti­vat pa­rin kes­ke­nään ja sen kun la­val­le tans­si­maan.

Lä­hes­tyim­me tans­si­la­vaa. Äk­kiä mu­siik­ki lak­ka­si ja huo­ma­sim­me, et­tä niin tans­si­jat kuin muu po­ruk­ka­kin al­koi­vat tui­jot­taa mei­tä. Muu­ten ka­tu oli tyh­jä ja vain me kak­si as­kel as­ke­leel­ta lä­hes­tyim­me tans­si­la­vaa. Il­ma­pii­ri tun­tui jo­ten­kin ou­dol­ta. No, tie­ten­kin me olim­me täy­sin tun­te­mat­to­mia ja ar­ve­lim­me tui­jo­tuk­sen joh­tu­van sii­tä. Saa­toim­me­pa jo­pa it­se aja­tel­la ole­vam­me niin kau­nii­ta, et­tä tui­jo­tus joh­tui sii­tä! Hä­mil­läm­me, mut­ta kui­ten­kin roh­ke­as­ti as­tuim­me muu­ta­man rap­pu­sen ylös tans­si­la­val­le.

– Edel­leen kaik­ki tui­jot­ti­vat mei­tä!

Pie­nen tauon jäl­keen mu­siik­ki al­koi taas soi­da ja tans­sit jat­kui­vat. Me sei­soim­me Nii­nan kans­sa mut­ta yk­si­kään poi­ka ei ha­ke­nut kum­paa­kaan meis­tä tans­siin. Lo­pul­ta läh­dim­me roh­ke­as­ti tyt­tö­pa­ri­na liik­keel­le ja vas­ta sit­ten ym­mär­sim­me, mis­tä tui­jo­tus joh­tui.

Kun tans­sim­me pen­kil­lä is­tu­vien “ky­län äm­mien” ohi, jo­ku heis­tä sa­noi ko­val­la ää­nel­lä, et­tä hä­vy­tön­tä ja osoit­ti mei­tä! No, me­hän kau­pun­ki­lai­si­na olim­me tul­leet tans­sei­hin pit­kät muo­dik­kaat hou­sut ja­las­sa!

Ku­kaan nai­nen ei täl­lä ky­läl­lä ol­lut en­nen tul­lut tans­sei­hin hou­sui­hin pu­keu­tu­nee­na. Pu­ku­koo­din mu­kaan mei­dän oli­si pi­tä­nyt tie­ten­kin ol­la pu­keu­tu­nee­na ha­mee­seen tai le­nin­kiin. Po­jat­kaan ei­vät us­kal­ta­neet mei­tä ha­kea.

Ei se ol­lut meil­le Nii­nan kans­sa mi­kään miel­lyt­tä­vä ti­lan­ne. En muis­ta jat­koa, mut­ta tai­sim­me pois­tua näis­tä tans­seis­ta kes­ken juh­lien!

– Ei­vät­pä­hän nä­mä­kään tans­sit oli­si jää­neet ikui­sek­si muis­tok­si mie­leen, jos kaik­ki oli­si­kin men­nyt “kä­si­kir­joi­tuk­sen mu­kaan”.

Ki­vaa ke­sään jat­koa kai­kil­le! Sen kun pyö­räi­le­mäl­lä la­va­tans­sei­hin pyö­räh­te­le­mään!