Työharjoittelija

Kävipä kivasti eilen kun lähdin viemään paikalliseen yksityiseen pieneen kirjakauppaan näytekappaleeksi uusinta kirjaani “Paluumuuttajana Suomessa”. … Astuin sisään.
Työharjoittelija
Ovea vastapäätä kaupan omistaja palveli toista asiakasta. Pysähdyin odottamaan vuoroani. Sitten huomasin, että hieman sivussa, mutta tiskin takana kurkistellee ystävällisesti hymyillen, kaunis tyttö.
Luulin ensin, että hän on kaupan myyjä, mutta kun lähestyin, niin huomasin, että aika nuori olisi myyjäksi. Kysyinkin oletko sinä myyjä? Hän vastasi hieman ylpeästi ja hieman ihmetellen, kun en ollut huomannut rintamerkkiä “Työnharjoittelija”. No tämäpä muutti kaiken. Hieno juttu!
Laitoin jopa kyynärpäätkin tiskin reunalle ja annoin myyntitiskille hänen eteen lahjakirjani “Paluumuuttajana Suomessa”. Ja vakuuttavalla hiljaisella äänellä kerroin, että minä olen ihan itse kirjoittanut kirjan ja haluan yhden kappaleen lahjoittaa tälle kirjakaupalle.
Tämäpä olikin työharjoittajalle uutta, koska hän oli valmistautunut etsimään asiakkaalle jotain kirjakaupan tavaraa. Niinpähän kääntyi kaupan omistajan puoleen etsimään neuvoa.
Samana aikana kaupassa ollut ainoa asiakas sai tarvitsevat ostokset ja kaupan omistaja vapautui ja tuli meidän luoksemme. Tietenkin toistin sitten asiani kaupanomistajalle.
Asia hoitui ja sain kiitokset ja hienot hymyt heiltä molemmilta
Työharjoittelijana Arkangelissa
En ehtinyt vielä mennä ovesta ulos, kun muistoni olivat jo kaukana pohjoisessa, entisessä kotimaassani Neuvostoliitossa ja siellä Arkangelin kaupungissa. Jossa minä olin seitsemäntoistavuotiaana työharjoittelussa ja itsekin kaupan tiskin takana.
Olin opiskelemassa ammattiopistossa (1952 – 1955), josta valmistuin myyjäksi, kirjanpitäjäksi ja kulutustavaroitten ja ruokatarvikkeiden laadun ja hinnoittelun tarkastajaksi (tovaroved). Ammattiopistoon tulin juuri 16 vuotta täytettyäni, jolloin olin oikeutettu passiin. Passin saaminen oli silloin kunnia-asia ja merkki täysivaltaisesta Neuvostoliiton kansalaisuudesta!
Arkangeliin menimme opiskelemaan neljän inkeriläisen tytön seurueena. Lähdimme Pihkovan alueelta puolentoista tuhannen kilometrin päähän kotoa ja vanhemmista. Muut tytöt olivat pari- kolme vuotta minua vanhempia.
Kuvassa neljä inkeriläistä tyttöä. Minä, Viola olin nuorin meistä. Takarivissä vasemmalta ensimmäinen. Kuva otettu Arkangelissa Ammattiopistolla vuonna 1953.
Työharjoittelu.
Nyt siitä itse työharjoittelusta. Kauppa oli sellainen, että samassa isossa tilassa toisella puolella oli ruokatarvikkeiden osasto ja vastakkaisella puolella kaikenlaista kulutustavaraa. Kangasosasto oli vielä hieman erikseen. Sinne minut ensin määrättiin harjoittelijaksi. Jännitti kovasti, mutta toisaalta, se toi sellaista varmuutta aikuistumiseen. Ensimmäinen ostaja lähestyi meidän tiskiä ja halusi ostaa muutaman metrin kangasta. Se oli minulle paha paikka, koska juuri sitä kankaan mittaamista minä pelkäsin.
Se yhden metrin pituinen mittakeppi oli painava ja mittaaminen oli tosi hankalaa. Olin pienikokoinen ja tiski oli leveä ja siinä oli kangasrullia poikittain. Minä en ylettänyt edes ojentumaan tiskin toiselle reunalle asti. No, tilanne oli edessä ja homma piti hoitaa kunnolla.
Ensin piti laittaa se mittakeppi kankaan päälle ja merkata ensimmäinen metri. Sitten nostaa tiskiltä ylös se mitattu kangaspala mittakeppinen, laittaa se vääntämällä taas kankaan päälle ja mitata seuraava metri … Niin myyjä kuin ostaja kovasti kannustivat minua ja kehuivat … En muista montako metriä piti mitata. Kyllä minä siinä hikoilinkin, mutta lopussa myyjä tuli avuksi ja itse kuitenkin taisi leikata sen mitatun kangaspalan ostajalle.
Koko harjoittelujaksosta sain hyvät arvosanat.
Näin siis, tällä kertaa tällaisia muistelmia. Kiitos!
Matti Loikkanen, kiitos sydänmerkistä!
Oikein mukavaa joulunodottelua! Ja siinä se uusi vuosikin 2023 jo kynnyksellä on! Aika kovaa vauhtia tämä Maapallomme meitä pyörittää akselinsa ympärillä!
Ilmoita asiaton viesti