Vanhenemisen Pelko

Tämä ei ole mitään uutta, että nuorena, mutta kuitenkin tiettyyn ikään asti, emme ole huoles­tuneita krop­paamme vanhe­nemi­sesta, mutta jossain vaiheessa monet meistä alkavat miettiä mitä vanhe­nemi­nen tuo tulles­saan ja eri­tyisesti kun huo­maamme kerran yllätyk­sek­semme vanhe­nemisen muutoksia omassa kehossa! Kyllä se jättää aja­tuksiin jonkin­laisen huoles­tuneisuu­den merkin, merkin, johon ei haluaisi vielä uskoa! Minäkö vanhenen? No, enhän toki!

Sitten alamme huomata vanhe­nemisen merkkejä muissa ihmisissä.

Kylläpä hän on vanhentunut!

Tällaisen lausah­duksen voi kuulla usein keskus­telussa niin sanotusti “selän takana lausut­tuna” jostain toisesta ihmisestä, tieten­kään ei millään pahalla, eihän toki:

“Kylläpä hän on vanhentunut!”

Aivan kuin jokainen meistä ei olisi menossa samaan suuntaan tai voisi jotenkin välttyä siltä vanhe­nemi­selta tai sitten enemmän­kin vanhen­tunut vain ulko­näkönsä puolesta.

Tämän ilmiön takana ehkä piilee jokin psyko­logi­nen puolus­tautumis­meka­nismi, jonka avulla halu­amme jarrut­taa vanhe­nemista meissä itses­sämme!? Joka tapauk­sessa kroppa vanhenee ja siitä ei kukaan pääse karkuun!

Jos olisimme rehel­lisiä itsel­lemme, niin miten vastai­simme kysymyk­seen, että pelkääm­mekö vanhe­ne­mista ja pitäi­sikö siihen joten­kin valmis­tautua? Mitä mieltä mahta­vat olla asiasta viisaam­mat?

Pitäisikö vanhenemista pelätä?

Pitäisikö vanhene­mista pelätä? kysyy Valeri Vyzhuto­vich artik­kelis­saan venä­läisen Rossis­kaja Gaze­tan nume­rossa 100. Hän haastat­telee psyko­logis­ten tieteiden tohto­ria Marina Ermo­laevaa, joka on Mosko­van psyko­logisen ja sosi­aali­sen yli­opiston kehitys­psyko­logian osaston päällik­kö ja ikä­psyko­logian laitok­sen johtaja.

Profes­sori Ermo­laevan mukaan monet, elleivät kaikki, pelkäävät vanhe­ne­mista. Ikä itses­sään on pelot­tavaa, samoin kaikki siihen liittyvä: sairaus, köyhyys, yksinäisyys… Mutta onko tarvet­ta pelätä? Vai voimmeko ottaa vastaan vanhuu­temme pelkää­mättä?

Vanhenemisen vaiheet.

Ikäpsykologin Marina Ermolaevan mukaan krono­logisesti vanhuut­ta ei määri­tellä nyky­ään ollen­kaan, koska henki­lön ikään­ty­misen merkit ovat yksi­löl­liset ja ilme­nevät jokai­sessa hyvin eri tavalla. Bio­loginen, sosi­aalinen ja psyko­loginen ikään­tyminen tapah­tuu eri aikoina.

Bio­loginen ikään­tyminen lisää kehon haavoit­tu­vuutta.

Sosiaa­linen ikään­tyminen on muutos sosi­aali­sessa asemassa ja sosi­aali­sissa rooleis­sa eläk­keelle siirty­misen yhtey­dessä.

Ja psyko­loginen ikään­tyminen määräy­tyy toisaalta henkisen toimin­nan luonteen ja toisaal­ta siinä, miten suhtau­tuu omaan ikään. Lisäksi psyko­logi­sesta teki­jästä tulee usein ratkai­seva tekijä vanhe­nemisen prosessissa.

Psykologinen vanheneminen

Psyko­loginen ikäänty­minen menee bio­logi­sen edelle ja se alkaa siitä hetkestä lähtien, kun henkilö jää eläkkeelle iän perus­teella. Mutta tässä­kään vanhuus ei ala eläke­iän saavutta­misen jälkeen, vaan siitä hetkestä lähtien, kun henkilö lakkaa työs­ken­tele­mästä?

Ja jos henkilö työsken­telee suunnil­leen entien kaltai­sissa olo­suhteissa vaikka hän on yli kahdek­san­kymmen­tä, niin psyko­logi­sesti tämä on kypsyyttä, ei vanhuutta!

Kysymyk­seen: Onko psyko­loginen ikään­tyminen merkittä­vämpi kuin bio­loginen? professori vastaa:

Olen syvästi vakuut­tunut siitä, että psyko­logi­nen vanhe­ne­minen on bio­logisen edel­lä. Toisin sanoen, jos henkilö ei pysty pitämään itseään psyko­logi­sesti vire­änä, niin hän rappeu­tuu fyysi­sestikin.

Vanhenemisen pelko – onko se luonnollista ihmiselle?

– Kaikki pelot ovat luonnol­lisia. Ihmi­nen pelkää aina jotain. Joil­lakin on jopa sellai­sia ​​huolen­aiheita kuin: jos kaikki on hyvin, niin jotain täytyy olla vialla.

Vanhene­mi­sessa on ominaista tälla­inen tyypilli­nen mielen­tila kuin huoleh­timinen. Tämä on jännit­tä­mistä rakkaista ihmisistä tai valta­kunnan tapahtu­mista ja se aina vaikut­taa heidän elä­määnsä jollakin tavalla.

Vanhentu­essa hermos­tolli­set proses­sit hidas­tuvat, valp­paus laskee ja ihmisen on tietoi­sesti yllä­pidet­tävä valp­paus­tasoa. Tässä hän tämän jännit­tä­misen ja huoleh­ti­misen avulla pitää yllä valp­pauttaan.

Elämän Hallinta

Ihmisen ei pitäisi jäädä pas­siivi­seksi eikä menettää itsensä hallin­taa, hänen on asetettava itselleen tavoite. Jos hänellä ei ole sellaista, hän ei myöskään ole selvillä omasta ete­nemi­ses­tään kohti tavoi­tetta. Täl­löin hän luonnolli­sesti menet­tää itsensä hallin­nan.

Itsensä hallinnan voi menettää missä tahansa iässä – niin nuorena kuin ai­kui­se­na­kin. Useim­miten tämä tapah­tuu nuorena, ja iän myötä tilanne pahenee ja kärjis­tyy. Tässä ei ole kyse psyko­logi­sesta vanhe­nemisesta.

Pelkäättekö Te itse vanhuutta?

En. Koska vanhuus ei ehkä tulekaan. Hen­kilö pelkää aina sitä, mitä hän ei voi hal­li­ta. Mutta ihminen silti hallit­see edel­leen siirty­mistä vanhuu­teen.

Jos hallitset jotain, miksi sinun pitäisi pelätä sitä?

Näin viisaat kertovat meille!